Kokemuksia yliluonnollisista ilmiöistä potilastyössä


              Olen toiminut yli 30 vuotta potilastyössä, lähinnä Helsingin kaupungin palveluksessa Nikkilän ja Hesperian psykiatrisissa sairaaloissa ja psykiatrisessa avohoidossa. Aluksi työskentelin apulais- ja osastonlääkärinä, sitten apulaisylilääkärinä, ylilääkärinä ja Nikkilän sairaalan johtajana.

              Vapaa-aikoinani vuodesta 1978 lähtien olen osallistunut seurakuntien sielunhoitotyöhön ja luterilaisten seurakuntien Sanan ja Rukouksen iltoihin puhujana sekä esirukoilijana. Olen tavannut näissä tilaisuuksissa tuhansia suomalaisia kristittyjä. Näiden tapaamisten minulle välittämä kuva suomalaisten kristittyjen fyysisistä, psykologisista ja hengellisistä tarpeista on paljastanut seurakuntien toiminnassa selkeitä puutteita. Niitä voitaisi vähentää kouluttamalla ja käyttämällä erityislahjoilla varustettuja ihmisresursseja, joita useimmissa seurakunnissa kyllä on, mutta käyttämättä jääneinä.

            Tässä kirjoituksessani otan esille muutamia tapauksia, joissa olen ollut hoitavana lääkärinä tai joutunut seuraamaan läheltä kyseisen henkilön voinnissa tapahtuneita muutoksia esirukoustilanteen jälkeen. Näiden  kohdalla muutos on ollut äkillinen, henkilön tila on lääkärin tutkimuksen perusteella todettu ennen muutosta ja muutoksen jälkeen. Kaikissa tapauksissa seuranta-aika on ollut 0,5-35 vuotta. Kukin henkilö on antanut minulle luvan esittää tapahtumien kulku julkisesti.

            Tapausselostuksissani esitän seuraavat:


          1.  - sodan aiheuttaman kroonisen painajaisunen äkillinen loppuminen

           2. - kroonisen agorafobian (ns. torikauhun) äkillinen loppuminen

           3. - kroonisten epilepsiakohtausten äkillinen loppuminen

           4. - traumaperäisen kroonisen selkäkivun äkillinen loppuminen

           5. - lapsettomuuden paraneminen

           6. - paraneminen sydänsairaudesta















           Tapaus 1.

           Paraneminen sodan aiheuttamasta toistuvasta painajaisunesta

                   Kyseessä oli vuonna 1936 Karjalan kannakselta kotoisin oleva psykiatrian erikoislääkäri, joka kertoi traumaattisesta kokemuksestaan seuraavaa:

                   "Vanhempani olivat opettajina Kuolemajärvellä Karjalan kannaksella. Kun talvisota syttyi, koti jouduttiin jättämään kolmen tunnin kuluessa. Mukaan saatiin vain tyynyt, viltit ja lakanoita. Kylä evakuoitiin linja-autoilla iltahämärissä. Ei tiedetty, minne oltiin menossa. Meitä oli autossa isoäiti ja äitini kolmen lapsensa kera. Minua vuoden nuorempi 2-vuotias veljeni Heikki itki: "Kuka meitä auttaisi?" Sisareni oli 5-vuotias.
                  Tästä äkkilähdöstä jäi pelkoa täynnä oleva painajaisuni, joka häiritsi yöunta 35 vuoden ajan. Tämä uni oli aina samansisältöinen. Olin yksin aukealla niityllä. Tiesin, että vihollinen lähestyy aukean toisella laidalla olevassa metsässä. Yritin juosta pakoon, mutta jalkani olivat kiinnittyneet maahan, enkä päässyt liikahtamaankaan. samalla pelko valtasi minut ja aloin huutaa pelosta. Tähän aina heräsin. Olin nukkuessani potkinut ympärilleni ja huutanut, mikä aina herätti vaimoni, johon usein potkunikin osuivat.
                Psykiatrisen koulutuksen saaneena tiesin, että painajaiset johtuivat tuosta 3-vuotiaana kokemastani pelkotilanteesta. Sain nukuttua ilman unilääkkeitä enkä ollut hakenut ammattilaisten apua.
               Sitten vuoden 1975 tammikuussa tapasin Luukaksen seurakunnan lehtorin Ulla-Christina Sjömanin ja lastentarhanopettaja Dorris Nordbladin. Halusin kuulla heidän kokemuksiaan skitsofreniaan sairastuneiden auttamisessa. Sjöman sanoi, että "Herra kehoitti meitä rukoilemaan puolestasi". He rukoilivat mm. vapautumistani pelosta. Tämän tapaamisen jälkeen pyseistä painajaisunta ei ole kertaakaan esiintynyt. Seuranta-aika on nyt 35 vuotta.



        Tapaus 2.

        Paraneminen agorafobiasta (avoimen paikan pelko)

        Kyseessä oli v. 1936 syntynyt siivoojarouva Helsingistä. Hän tuli ensimmäisen kerran psykiatriselle yksityisvastaanotolleni vuoden 1974 lokakuussa. Syynä olivat jo ennen kouluikää alkaneet pelkotilat. Hän oli ollut
noin 10-vuotiaan sisarensa kanssa kahdestaan kotona, kun kotiin oli tullut mies, joka ei ollut puhunut mitään. Mies oli ollut psyykisesti häiriintynyt ja teki myöhemmin itsemurhan. Tästä lähtien rouva oli pelännyt ihmisiä ja pelkäsi olla yksin.
        Nyt esiintyi pelkoja myös väentungoksessa eikä hän uskaltanut liikkua yksin ulkona. Hänen miehensä joutui menemään tueksi kauppakäynneille sekä viemään työhön että hakemaan hänet työstä kotiin. Rouva pelkäsi myös sairastuvansa johonkin fyysiseen sairauteen.
         Pelkotilan aikana rouva koki hengenahdistusta, voimakasta huimausta, kuristavaa tunnetta kaulalla ja niskan jäykistymistä.
         Aikaisemmin rouva oli ollut 5 kuukautta vuonna 1969 Helsingin Yliopistollisen Keskussairaalan (HYKS) Psykiatrian poliklinikalla hoidettavana, jolloin yksin olemisen pelko hävisi. Sen jälkeen hän oli ollut Mehiläisen sairaalan yksityispsykiatrisilla lääkärinvastaanotoilla kerran viikossa  6 kuukauden ajan. Diagnoosiksi oli asetettu masennus- ja luonneneuroosi. Hän oli saanut pelko-oireittensa lievittämiseksi yli 10 vuotta diatsepaamia sekä pieniä annoksia neuroleptiä sekä depressiolääkettä.
        Tarkoituksena oli nyt aloittaa vastaanotollani yksilöterapia Kansaneläkelaitoksen (KELA) rahoittamana. KELA myönsi hänelle yksilöterapiaan rahoituksen vuoden 1974 joulukuun alusta 6 kuukaudeksi.
       Vuoden 1975 tammikuussa potilas kävi ehdotuksestani Vihreässä Keitaasssa Albertinkadulla Helsingissä tapaamassa keskuksen työntekijää. Rouva pyysi tältä esirukousta itsensä ja miehensä puolesta. Jo ensimmäisen Vihreässä Keitaassa käynnin jälkeen pelkotilat ja huimaus olivat poissa. Tapasin potilasta yksityisvastaanotollani tämän jälkeen 4 kertaa puolen vuoden aikana. Koska pelot olivat edelleen pysyneet poissa, en katsonut enää aiheelliseksi jatkaa tapaamisia.
         Koska potilaalla oli jo aikaisemmin alkaneita ortopedisia ja gastarointestinaalisia oireita, ohjasin hänet sisätautispesialistin tutkimuksiin ja hoitoon. Kävin potilaan kotona keskustelemassa hänen miehensä kanssa, joka vahvisti potilaassa tapahtuneen muutoksen pelkotilojen kohdalla. Rouva kykeni nyt yksin liikkumaan ulkona, kaupoilla ja työpaikalle. Ohjasin hänet lähiseurakunnassa kokoontuvaan pienpiiriin, jossa näin häntä kahden vuoden ajan.
      Sain rouvalta kortin elokuussa 1975. Hän oli ollut kansalaisopiston kielikurssin turistimatkalla Neuvostoliitossa. Kortissa hän kirjoitti mm.: "Herra on vapauttanut minut nauttimaan tästä matkasta ja antanut terveyttä, josta meidän on häntä kiittäminen."




Tapaus 3.

Paraneminen vaikeista epilepsiakohtauksista


Kyseessä oli noin 27-vuotias nainen, joka ei ollut naimisissa. Hän kuului Helsingin Saalem-seurakuntaan. Hän oli sairastanut noin 10-vuotiaana munuaistulehduksen, jonka komplikaationa hänelle tuli toispuoleinen motorinen epilepsia. Kohatuksia oli sekä päivällä että yöllä. Kohtaukset olivat toispuoleisia, samanaikaisia voimakkaita lihaskouristuksia raajoissa ja kasvoissa. Niitä esiintyi kymmeniä vuorokaudessa. Istuessa kohtauksen aikana toinen alaraaja iski niin voimakkaasti lattiaan, että hän oli joutunut hankkimaan asunnon kerrostalon alimmasta asuinkerroksesta, ettei häiritsisi alakerroksessa asuvia.
         Häntä oli yritetty auttaa neurokirurgisella stereotaktisella leikkauksella Turun Yliopistollisessa Keskussairaalassa. Siitä ei ollut apua, vaan komplikaationa tuli puheen häiriö. Hän kykeni kommunikoimaan verbaalisesti vain kirjoittamalla.
        Nainen oli potilaanani Helsingissä Hesperian sairaalan kotihoito-osastolla vahvan epilepsialääkityksen ja ajoittain esiintyvän masennuksen vuoksi. Hän joutui  käyttämään jatkuvasti myös unilääkkeitä saadakseen kohtauksien vuoksi nukutuksi. Hän sai kerran vastaanottoni aikana yhden kohtauksen.
       Syksyllä 1973 hän tuli vastaanotolleni sovittuna aikana. Hän kertoi, että hänen epileptiset kohtauksensa olivat kokonaan lakanneet. Lisäksi hän kertoi, ettei hänen ollut tarvinnut ottaa uni- eikä epilepsialääkkeitä lainkaan ja että hän oli nukkunut hyvin.
       Kun kysyin tapahtuneesta tarkemmin, hän kertoi, että hänen isänsä oli keväällä 1973 kirjoittanut Yhdysvaltoihin evankelista Kathryn Kuhlmanille ja pyytänyt tältä esirukousta tyttärensä puolesta. Saman vuoden elokuussa tytär oli ollut  käymässä vanhempiensa luona Imatralla. He olivat istuneet olohuoneessa yhdessä, kun äiti oli äkkiä ilmoittanut: "Tässä huoneessa on Pyhä Henki!" Äiti ei ollut mitenkään aktiivinen seurakuntalainen. Samalla hetkellä tytär oli tuntenut kuin sähkövirran kulkevan kehonsa läpi. Hän koki parantuneensa ja teki odottamattoman teon: siitä hetkestä lähtien hän jätti heti yhdellä kertaa kaikki epilepsialääkkeensä ja unilääkkeensä käyttämättä. Hän ei ottanut minuun yhteyttä ennen tätä tekoaan. Tullessaan nyt syyskuussa vastaanotolleni hän oli ollut kolmisen viikkoa ilman lääkehoitoja ja muutakaan hoitoa.
     On erittäin poikkeavaa, että näin vahvan epilepsialääkityksen äkillinen lopettaminen ei aiheuttanut naiselle grand-mal-typpisten epileptisten kohtausten sarjaa, johon ilman hoitoa hän olisi kuollut.
      Nainen toivoi nyt näkevänsä poikani, joka oli silloin 2-vuotias. Hän oli toivonut tätä aikaisemminkin, mutta en ollut voinut siihen suostua, koska kohtauksen aikana hänen kasvonsa vääristyivät  luonnottomasti ja raajat heiluivat voimakkaasti ja ajattelin sen voivan pahasti pelästyttää poikaani.
    Nyt ajattelin kokeilla asiaa ja vein hänet autollani ensin kotiini katsomaan poikaani ja sitten asunnolleen Siltamäkeen. Tämä vei aikaa yli kolme tuntia eikä sinä aikana ilmennyt mitään kohtauksia. Niinpä sovimme, ettei hänen nyt tarvitse käyttää lääkityksiä, mutta että hän kävisi vastaanotoillani, koska halusin seurata tilannetta.
    Nainen oli oireeton ja ilman lääkehoitoa 8 kuukautta. Hän alkoi opiskella englantia tarkoituksenaan siirtyä Yhdysvaltoihin evankelista Kuhlmanin avustajaksi. Kirjoitin hänen pyynnöstään useita kirjeitä Kuhlmanille hänen voinnistaan.
  Sitten naisen oireet palasivat ja hänelle aloitettiin uudelleen epilepsialääkitys.  Oireiden palaamisen syynä saattoi olla se, että nainen alkoi ylistää Kuhlmania epänormaalin voimakkaasti parantajakseen.


Tapaus 4.

Paraneminen vaikeasta selkäkivusta


Tämä helsinkiläinen palomies oli vammautunut tulipaloa seuranneessa räjähdyksessä selkäänsä. Samassa räjähdyksessä kuoli hänen työtoverinsa. Selkävamma teki hänet työkyvyttömäksi. Kipujen vuoksi hän joutui käyttämään vahvoja kipulääkkeitä, unilääkkeitä ja lihasjännitystä lievittäviä lääkkeitä. Hän tuli näistä riippuvaiseksi ja oli vieroitushoidoissa Hesperian sairaalassa Helsingissä. Hänelle tuli avioero ja hän joutui asunnottomaksi.
         Kipujen lievittämiseksi hän oli ensimmäisiä Suomessa, joille asennettiin elektrodi lannerangan alueelle. Elektrodia stimuloitiin ulkoisella laitteella. Elektrodi täytyi kudoskasvun vuoksi vaihtaa leikkauksella vuoden välein.
Hänelle oli jo tehty 6 tällaista leikkausta. Hän ei halunnut enää mennä seitsemänteen.
        Tämä oli tilanne, kun tapasin tämän palomiehen ensimmäisen kerran vuoden 1986 syksyllä Porin Silokallion keskuksessa Kriisipalvelu ry:n retretissä. Meidät oli majoitettu samaan huoneeseen.
        Palomies tiesi, että olin psykiatri. Hän oli huolissaan, koska hän oli unohtanut kipulääkkeensä ja elektrodin ulkoisen stimulaattorin Helsinkiin.
Hän pelkäsi, ettei hän saisi nukutuksi seuraavana yönä ja olisi aamulla niin sekava, että minä toimittaisin hänet Poriin mielisairaalaan hoitoon. Tästä johtuen hän kertoi minulle heti tavattuamme oman vammautumisensa taustan ja sen seuraukset.
       Koska mies oli todella avun tarpeessa, ehdotin hänelle, että menisimme tuon Tapaus 2:ssa mainitun Vihreän Keitaan työntekijän luokse. Tämä oli tullut mukanani retrettiin. Ehdotin palomiehelle, että rukoilisimme, että hänen selkäkipunsa väistyisivät. Näin sitten tehtiin. Kun panimme Linnea Tainion kanssa kätemme miehen lannerangan alueelle ja pyysimme hänelle apua Jeesukselta, mies sanoi tuntevansa voimakasta lämpöä  sillä alueella, jolla kipu aina sijaitsi. Välittömästi mies sanoi: "Haluan antaa elämäni Jeesukselle!" Sekin tapahtui. Sitten mentiin nukkumaan.
       Seuraavana aamuna heräsin hieman aikaisemmin kuin tuo palomies. Kun tämä heräsi, hänen ensimmäiset sanansa olivat: "Ei ollut yhtään kipuja
yöllä." Eikä niitä ollut nyt aamullakaan. Tästä riemastuneena palomies halusi kertoa tapahtuneesta kaikille viikonloppuun tulleille ja teki sen kokouksessa.
       Mies sai asunnon kaupungilta Pihlajamäestä. Seurasin hänen tilaansa yli vuoden ajan. Sinä aikana hän juoksi puolimaratonin Espanjassa, mikä ei ollut mahdollista hän selkäkipunsa aikana. Palomiesaikanaan hän oli harrastanut juoksua. Elektrodin poistoleikkaukseen hän ei mennyt. Hänellä oli ajoittain alaraajoissa kipuja ja vaikeuksia päästä eroon bentsodiatsepiineista.



Tapaus 5.


Lapsettomuudesta parantuminen


       Kyseessä oli aviopari, joka oli ollut avioliitossa jo seitsemisen vuotta. He olivat toivoneet saavansa lapsia, mutta niin ei tapahtunut. Lopulta he menivät  vastaanotolle yksityislääkärille, joka oli erikoistunut lapsettomuuteen. Tutkimuksissa todettiin miehellä seerumisssa ja spermaplasmassa runsaasti agglutinoivia vasta-aineita, jotka alentavat sangen suuresti hedelmöittämiskykyä. Pariskunnalle ehdotettiin adoptiolapsen ottamista.
     Aviopari meni vielä toisenkin saman alan erikoislääkärin luokse, koska he halusivat varmistua diagnoosista ja ennusteesta. Tämä lääkäri ei katsonut lisätutkimuksia tarpeelliseksi, vaan ehdotti inseminaatiota. Tätä yritettiin kahdesti ilman tulosta. Myös hedelmöitystä lahjoittajan spermalla ehdotettiin. Pari keskeytti inseminaatioyritykset epämiellyttävinä eikä halunnut ulkopuolista lahjoittajaa.
    Aviopari meni ehdotuksestani Lohjan seurakunnan Laurin kirkossa pidettävään Sana ja Rukouksen iltaan pyytämään esirukousta lapsettomuuden takia. Lohjan seurakunnan pastori rukoili heidän puolestaan ja sanoi rukoiltuaan, että vuoden kuluttua heillä on poika. Näin tapahtui. Poika oli terve ja tapasin hänet viimeksi kesäkuussa vuonna 2000, jolloin hän oli hieman yli 4 vuotta vanha.


Tapaus 6.


Äkillinen parantuminen sydänsairaudesta

     Vuoden 1986 lopulla minut oli kutsuttu puhumaan Turun lähellä olevaan Marttilan kirkkoon Sanan ja Rukouksen iltaan. Tilaisuuden lopulla rukoilimme seurakunnan kirkkoherran kanssa yksilökohtaisesti ihmisten puolesta kirkon etuosassa.
        Vanhempi vaaleatukkainen ja -ihoinen naishenkilö tuli pyytämään esirukousta sydänsairautensa takia. Hän oli kristitty  ja kertoi nähneensä kotonaan ilmestyksen. Siinä hän näki käden, jonka päällä oli sydän. Sydämessä oli nähtävissä siihen tulevat ja siitä lähtevät noin 10 senttimetrin pituiset verisuonet. Samalla kun tämä kuva näkyi, rouva erotti sanat: "Mene Marttilan kirkkoon Sanan ja Rukouksen iltaan, niin saat uuden sydämen." Tämän vuoksi rouva oli nyt tullut pyytämään esirukousta, sillä hänellä oli invalidisoiva sydänsairaus.
       Hänellä oli ollut kaksi sydäninfarktia, joista viimeisin oli ollut 3 vuotta aikaisemmin. Hän sai rintakipuja rasituksessa niin herkästi, että hän kykeni liikkumaan vain pihapiirissä. Mies oli joutunut hoitamaan kaupassakäynnit ja kotityöt. Sydän oli laajentunut. Hänellä oli jatkuva lääkitys sydämen vajaatoiminnan ja rintakipujen vuoksi.
       Rukouksessa pyysimme, että rouva saisi uuden sydämen. Muutama päivä tämän jälkeen, rouva soitti minulle ja kertoi, että rintakivut olivat täysin lakanneet heti kirkossakäynnin jälkeen. Sovimme, että hän menisi hoitavan lääkärinsä luoksen tarkastukseen ja ottaisi sen jälkeen minuun vielä yhteyttä.
Hän otti ja kertoi käyneensä Ekg:ssä ja röntgenkuvauksessa. Hän odotteli tutkimustuloksia. Rintakivut olivat edelleen pysyneet poissa.
    Rouva soitti kolmannen kerran ja kertoi röntgenkuvaksessa sydämen koon olleen normaalin, samoin Ekg:n. Koska rintakivut olivat edelleen pysyneet poissa, hoitava lääkäri oli lopettanut kaikki sydänlääkkeet.
   Vointi pysyi tämänkin jälkeen sydämen puolelta oireettomana. Sain kutsun käydä rouvan kotona, jossa hänen miehensä vahvisti rouvan sydänvaivojen loppuneeen ja tämän kykenevän liikkumaan kodin ulkopuolella normaalisti.
Paikalla oli myös lukusia kyläläisiä, jotka olivat tulleet kuulemaan tapahtuneesta.
    Pidin yhteyttä rouvaan noin kahden vuoden ajan. Rintakivut pysyivät tänä aikana edelleen poissa