Christiantroopers Oikean ja väärän Jeesuksen, Pyhän hengen ja armolahjan tunnistaminen

Tervetuloa, soturi!

Sivut

• Etusivu
• Taivas/Oden Hetric
• Kokemuksia parantumisista
• Schizophrenia
• Kirjasuositukset
• Lukijoiden kokemuksia
• Vieraskirja
• Yhteystiedot
• Omat kokemukset
• Pyhä Tulikaste-kirjat
• Tulikaste-kirja 1
• Tulikaste kirja 2
• Tulikaste kirja 3
• Tulikaste kirja 4
• Tulikaste kirja 5
• Tulikaste kirja 6
• Tempaus Ilmestyskirjassaa
• Oikean ja väärän Jeesuksen, Pyhän hengen ja armolahjan tunnistaminen

Linkit

• Harvest Warriors

Login

Admin Login

Pari sanaa sinulle, joka mietit miten suhtautua tuohon Pertin kertomaan ”keskusteluyhteyteen Luojan kanssa”.

 

 

Taustaa

 

Tapasin Pertin ensimmäisen kerran teini-ikäisenä yhteisen harrastuksemme parissa. Asuin Sipoossa ja olin useita kertoja mm. lukioaikanani kouluttamattomana sijaishoitajana Nikkilän mielisairaalassa ja taisi olla vuonna -86, kun huomasin, että minulla oli hänelle asiaa. Tiesin hänet jostain kristityksi ja asiani koski sitä, miten hän elää kristillisyyttään työympäristössään. Sovimme tapaamisen ja sen sijaan, että olisin ojentanut häntä, sainkin itse oppitunnin(!). Kuulin enkeleistä, demoneista ja armolahjoista sellaista, mihin olin hiljattain itsekin törmännyt. Hän ikään kuin vahvisti oppimani ja sain siihen paljon lisääkin. Pidin siitä. Olin myös, ehkä noin viikko ennen tapaamistamme, miettinyt mitä armolahjoja tahtoisin itselleni jossain vaiheessa pyytää. Juttelumme aikana hän kysyi niitä ”Herralta” ja antoi saman seikkaperäisen listan, johon itse olin juuri päätynyt. Olin varma siitä, että hän oli kuullut Jumalan puhetta. Kukaan muu ei tiennyt ajatuksistani mitään. Eikä tässä vielä kaikki. Pertti puhui myös siitä, että voisin itsekin oppia juttelemaan Jeesuksen kanssa. Siitä olisi kuulemma apua oman elämäni asioiden hoitamiseen (Jumalan tahdon mukaan), Raamattuni ymmärtämiseen ja omaan rukouselämääni. 

 

Kuuntelin häntä, anoimme tämän aukeamista ja yritin päästä kärryille. Mieleni teki heti useita kuperkeikkoja. Tahdoin kuitenkin kokeilla sitä ja yritinkin alkuun. En ”kuullut” mitään ja mieleeni tuli vähin erin kaikenlaisia puolusteluja miksi se ei voisi toimia. Ajatukseni kulkivat kutakuinkin tätä rataa: Tämä on hieno juttu, jos se todella toimii. Pitäisin siitä varmasti. Kuka nyt ei Jeesuksen kanssa tahtoisi jutella! Tosin monet minua kypsemmät kristityt eivät tunne tätä. Ja sen toimiminen tarkoittaisi sitä, että ihminen voisi saada tietoa itse Jeesukselta. Ja näinhän ei ole. Me olemme erehtyväisiä ja vajavaisia. Kuinka kukaan voisi oikeasti tarkoittaen sanoa, että tietää mitä Jeesus tai Isä jostain asiasta ajattelee? Uskon asioitahan nämä ovat ja ovat siten kaikki luonteeltaan epävarmoja. Näinhän minulle oli opetettu: ”Uskon asiat, ovat järjelle hullutus”. Voimme yrittää parhaamme, ja monet yrittävätkin, mutta jo eri oppiriidoista ja kirkkokuntien paljoudesta näkee, että menemme monessa harhaan... Ja sitä paitsi, jos Herra tahtoo tätä minulle, niin Hänhän voisi koska tahansa helposti kirkastaa tämän minulle! Pertillä tämä tosin toimi ja hyvä niin. Sillä on selvästikin käyttöä. Muutaman päivän kuluttua olin vakuuttunut siitä, että tämä ei kuitenkaan todennäköisesti tulisi toimimaan minulla. Koskaan.

 

Ja lapsi huuhtoutui pesuveden mukana! Mikä harmi, sillä elämässäni olisi tosiaankin ollut jo silloin tarvetta toimivalle neuvotteluyhteydelle Jeesuksen kanssa. Tarkoitan sitä, että minulla olisi ollut tarvetta voida mennä mutkattomasti Hänen eteensä rukouksessa ja saada selkeitä ja oikeita vastauksia akuutteihin tilanteisiin/kysymyksiin, jotta tekisin sekä itseni, lähimpieni, että Hänen kannalta hyviä valintoja. Ilman tätä yhteyttä tein, vilpittömästä etsinnästäni huolimatta, niihin aikoihin joitain isoja, mutta vähemmän hyviä päätöksiä. Osasta kärsin edelleen…

 

Olisin hyvin voinut ottaa epäilyni esiin Pertin kanssa. En kuitenkaan tehnyt sitä, sillä jotenkin minua nolostutti koko juttu. Häpeilin omaa tilaani. Häpeilin sitä, että en oikein tajunnut näitä asioita. Olin vakuuttunut siitä, että tässä jutussa oli paljon perää, mutta koin itseni todella pieneksi, kerrassaan riittämättömäksi. En käsitellyt tätä asiaa älyllisesti pohtimalla ja selvitellen, vaan enemmänkin ”hengellisesti”, niin kuin ajattelin. Niin kuin jo mainitsin, niin ajattelin silloin terveen hengellisyyden olevan perusluonteeltaan jotenkin epävarmaa ja näin varmuuden saaminen olisi ”mahdotonta”. Kuinka kieroa! Niissä seurakunnallisissa piireissä, joissa silloin liikuin, minulla ei ollut ketään, jonka puoleen olisin voinut kääntyä saadakseni tähän apua. 

 

Vasta yli 13 vuotta myöhemmin, oltuani monen mutkan jälkeen eräällä työmaalla, asia heräsi uudelleen eloon. Voimalaitos oli jo luovutusajovaiheessa. Luovutusehtoihin kuului, että maakaasumoottoreita oli käytettävä yhteen soittoon tietty määrä tunteja. Tätä luovutusajoa tehtiin viikkoja. Moottoreiden käydessä ei työvuoron aikana valvomossa ollut useinkaan mitään tekemistä ja huomasin tilaisuuteni tulleen. Olin lukenut ortodoksista rukouskirjallisuutta ja kaipasin aktiivista ja toimivaa rukousyhteyttä Herraan. Kelasin (työaikanakin!) eräästä kirjasta heidän rukouksiaan ja pidin siitä. Matkatöissä ollessani perhekään ei vapaa-aikana painanut päälle kaikkine tarpeineen ja toiveineen. Olin kuin luostarissa! Tosin oli kuin olisin ollut mykän patsaan kanssa tekemisissä, mutta sen lämpö ja läheisyys tuntuivat hoitavan sisintäni. Kaipasin lisää. Oi tuota siunattua jumalanjanoa! Tuo Pertin kertoma ”keskustelu Luojan kanssa” oli kyllä ollut usein mielessäni noina pitkinä vuosina, mutta nyt kirjoitin hänelle tästä asiasta kirjeen. Elettiin alkusyksyä vuonna 1999. Kirjeenvaihtomme päätyi siihen, että menin erääseen kokoukseen, jossa sen avautumista jälleen anottiin. Sen jälkeen sitä ruvettiin ”treenaamaan” (Pertin termi, jota aluksi hieman vierastin, mutta jonka kuitenkin hyväksyin. Ymmärrät kohta ehkä paremmin).

 

Ensimmäisellä kierroksella epäilyt ja epäusko veivät minulle tarjotun neuvotteluyhteyden. Nyt joku ehkä arvelee, että ”ei vielä olut sen aika”. Olen miettinyt tätä ja tullut siihen käsitykseen, että ensimmäinen ”oikea aika” kuitenkin oli jo silloin. Herra itse tarjosi sitä minulle jo silloin. En tarttunut siihen ja siten annoin sen mennä. Olisin kyllä periaatteessa voinut tarttuakin, mutta en vain tehnyt sitä. Annoin nolouden tehdä kavalaa työtään. En pidä näistä ”aika ei ollut vielä kypsä” – tokaisuista, sillä ne eivät yleensä jätä ihmiselle itselleen vastuuta omista päätöksistään. Ikään kuin Herra kiusaisi meitä ja itseään sillä, että ensin tarjoaa lahjaa, mutta sitten ei anna, koska ”hups, mun moka, aika ei vielä ollutkaan oikea”. Eihän Hän niin toimi. Elämä Jeesuksen kanssa on herkkää yhteistoimintaa. Ensimmäisessä kuningasten kirjassa sanotaan Jumalan tulleen Elian luokse hiljaisena tuulen huminana. Jesajassa taas kerrotaan Jumalan palvelijasta, joka ei korota ääntään eikä sammuta hiipuvaa liekkiä. Kokemukseni tukee tätä. Hän on erinomaisen hienotunteinen ihmistä kohtaan. Hän on valmis tarjoamaan itseään ja apuaan, kun sitä tahdotaan ja pyydetään, mutta Hän ei lainkaan tuputa itseään, vastaustaan tai lahjaansa, jos se jostain syystä ei sovikaan. En tiedä kuinka paljon vihollinen on saanut minultakin aikojen saatossa vietyä! Ihan vain siksi, että en ole tarttunut. Siksi, että olen usein erinäisistä alamittaisuuden tunteeseen, arkuuteen, nolouteen tai toisaalta ylpeyteen tai kapinaan liittyvistä syistä antanut sen viedä. Emme aina saisi moittia Jumalaa, jos elämämme on ahdasta!

 

Toisella kierroksella sisäinen jumalakaipuuni oli kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, että olin päättänyt ottaa tämän neuvotteluyhteyden vastaan, maksoi mitä maksoi. Vanha nolous oli unohtunut eikä rasittanut enää. Vuosien vastoinkäymiset olivat pehmittäneet minua. Lättyni oli lätissyt riittävästi. En tahtonut jäädä junasta tällä kertaa. Ajoittaisesta outouden tunteesta huolimatta päätin jatkaa saamieni yksinkertaisten ohjeiden mukaan. Tein sen, koska ymmärsin, että en voi tässä asiassa täysin luottaa tunteisiini ja omaan arviointikykyyni. Olivathan juuri ne edellisellä kierroksella pettäneet minut pahan kerran. Kuljin ikään kuin Pertin uskolla. Hän uskoi, että tämä aukeaisi minulle. Se toimi pohjana, jolta lähdin kokeilemaan uudelleen tätä neuvotteluyhteyden saamista. Kiitos Herralle uskon veljistä!

 

Nytkään en aluksi kuullut mitään. Jatkoin kuitenkin päättäväisenä harjoittelua. Tein eräässä vaiheessa lähimetsässä rukouskävelyn ja puskin pitkään kielillä rukoillen. En oikein osannut muuta. Kävelyni loppupuolella kokeilin niitä jälleen ja koin saavani vastauksia. Sain jokaiseen kolmeen kysymykseen lyhyen ja selkeän vastauksen. Lähetin ne sähköpostitse Pertille ja sain niihin vihreää valoa. Yes! Se oli siinä! Se ikään kuin loksahti auki. Alussa lähtein sähköpostitse jokaisen dialogini hänelle kommentoitavaksi, mutta käytännön juurruttua sen tarve väheni. Kyselen toki edelleen hänen käsitystään varmistukseksi isompiin asioihin.

 

Käytäntöä

 

Tavatessamme kerran Sipoossa, kävimme Pertin kanssa kaiken muun ohella seuraavan sananvaihdon:

- Kerroit tästä ja jäin ihmettelemään miten sitten omat ajatukset? Miten teet sen?
- …”vangitsen jokaisen ajatuksen Kristukselle kuuliaiseksi” ja sitten uskoa, että niin tapahtuu.

 

Tästä oli paljon apua siihen, kun aloitin tämän harjoittelemisen. Oli kuin olisin hetkessä ymmärtänyt sanan usko merkityksen toisella lailla: Että ihan oikeasti omissa ajatuksissaan ojentautuu sen mukaan. Että pitää sitä aitona ja oikeana. Ja että toimii ajatuksissaan ja tekemisissään sen pohjalta.

 

Luin myöhemmin erästä kirjaa, jossa uskossa kasvamista verrattiin lapsen kasvamiseen. Kirjassa puhuttiin maidon juomisesta alussa ja siitä, että myöhemmin syöttäminen lakkaa ja lapsi on itse vastuussa siitä, että syö. Kirjassa verrattiin lapsen kasvamista siihen, että olemme kristittyinä vähitellen itse vastuussa siitä millä ja miten jumalasuhdettamme ruokimme. Ottaisin tähän kuitenkin toisen rinnastuksen – kävelemään oppimisen. Konttaamisvaiheen jälkeen lapsi opettelee kävelemään. Tämä vaihe vaatii siltä kärsivällisyyttä ja harjoittelua. Ja valmiutta jatkaa harjoittelua, vaikka välillä kaatuukin. Lopulta kärsivällisyys ja päättäväisyys palkitaan. Lapsi oppii kävelemään, juoksemaan, hyppimään ja pomppimaankin. Jos olet itse lapsena opetellut kävelemään, niin olet varmaan samaa mieltä kanssani, että vaivannäkö kannatti. Muistot kaatumisista ja mahdolliset häpeän tunteet pärjäämättömyydestä ovat kadonneet. Elämä avartuu kummasti ja elinpiiri laajenee, kun pääsee liikkumaan tehokkaammin. Siihen tulee uudenlaista vapautta ja iloa.

 

Tämän neuvotteluyhteyden kanssa on samalla lailla. On lähdettävä uskossa liikkeelle ja harjoittelun aikana toiminnot tulevat luontevammiksi, niin kuin kävely omilla jaloillaan. Sisäisen elämän maisemat rupeavat laajenemaan ja kiitollisuus Herraa kohtaan kasvamaan. Soisin tämän neuvotteluyhteyden olevan kristityille yhtä yleistä ja luonnollista kuin sen, että he puhuvat tai kävelevät. En tiedä miksi tämä ei voisi toimia jokaisella. Taivaassahan neuvotteluyhteys Jeesuksen kanssa toki toimii, mutta emmekö tarvitse sitä vielä enemmän täällä, kaikkien viettelysten ja eksytysten keskellä?

 

Ymmärrän Heprealaiskirjeessä olevan uskon määrittelyn tähän liittyen nykyään näin: Usko on sen totena pitämistä, mitä ajatuksissani rupeaa liikkumaan, kun olen sanonut itselleni ”vangitsen jokaisen ajatuksen Sinulle kuuliaiseksi, rakas Jeesus.” Tai konkreettisemmin: Lähden siitä, että ajatusteni vangitsemisen jälkeen Jeesus puhuu minulle.

 

Testaaminen on tärkeää, sillä ”eetterissä” on paljon häiriötä. Jeesuksia ja ”valoja” on moneen lähtöön. Testaaminen on koko jutun ydin. 1. Joh 4 varottaa selvästi tästä häiriöstä ja epäsuorasti suorastaan kehottaa testaamaan kumppanin. Jos jatkan tervehtimisen jälkeen neuvottelua testaamatta vastapuolta, kumppanikseni ilmaantuu minun huomaamatta helposti joku muu kuin Hän, jonka toivon sen olevan. Näin ikävyyksien alun ainekset ovat valmiina. Nimenomaan tältä tahdon välttyä. Emme saisi luulla olevamme luontaisessa erottelussamme terävämpiä kuin oikeasti olemme. Jotain tapahtuu silloin, kun neuvottelukumppanini läpäisee testini. Tajuan, että palaset ovat paikoillaan. Kun kuulen äänen Jeesuksen tahdolle alistetussa hengessäni ja tunnussanat ovat kunnossa, niin eihän siinä ole muita vaihtoehtoja. Testin perusteella tulee sellainen varmuus, että uskallan ottaa puheen vastaan, vaikka kyseessä olisi vaikeampikin asia, korjaus tai ojennus.

Voisin ikään kuin malliksi kertoa kuinka yleensä aloitan keskustelumme. Sovittelen tätä toisinaan tilanteeseen sopivaksi. Kun päätän tulla Hänen eteensä, aloitan sanomalla mielessäni: Hajotan maahan kaikki järjen päätelmät ja jokaisen varustuksen, joka nostetaan Jumalan tuntemista vastaan ja vangitsen jokaisen ajatukseni Jeesukselle kuuliaiseksi. Sen jälkeen sanon vielä mielessäni: Jeesuksen nimessä sidon teidät, jotka häiritsette ja käsken lähteä, nyt!

 

Huomaa tämä: Näitä pitää tietysti tarkoittaa. Minulle kävi eräässä vaiheessa niin, että tulin tässä huolimattomaksi sillä seurauksella, että jouduin harhaan, koska itse asiassa en ollutkaan vanginnut ajatuksiani. Luullessani ajattelevani Jeesuksen ajatuksia, ajattelinkin petollisesti omiani. Tämä paljastui onneksi pian ja palasin viisastuneena ruotuun.

 

Sitten aloitan keskustelun:

 

- Huomenta rakas Jeesus!

- Huomenta taas rakas Simo!

Tämän jälkeen pyydän tunnussanoja:

- Saisinko tunnussanan?

- Tunnustan Jeesuksen Kristukseksi, lihaan tulleeksi.

- Saisinko vielä sen toisen?

- Puhun Herran Jeesuksen Kristuksen, nasaretilaisen, nimeen.

- Kiitos.

 

Tämän jälkeen jatkan millä jatkan… Välillä Hän on aloitteellinen aiheissa ja välillä minä, mutta keskustelut eivät koskaan mene pidemmälle, kuin mihin itse olen halukas ja valmis. Pallo (ja vastuu neuvottelun etenemisestä) on selvästi koko ajan minulla. Pidemmän keskustelun aikana, tai jonkin tärkeän asian kohdalla, saatan varmuuden vuoksi jossain vaiheessa vielä pyytää uudestaan noita tunnussanoja.

 

Pidemmät istunnot hoidan yleensä tietokoneen ääressä, suljetun oven takana. Näin tähän on parempi rauha ja dialogin kirjaaminen auttaa minulla asiaa. Maanteillä liikkuessakin yleensä on sellainen rauha, että tähän on helppo ryhtyä. Toisinaan tulee muunkin arjen keskellä tilanteita, joissa vain tulee lyhyesti todettua Hänelle jotain tai kysyttyä kommenttia. Sopivia hetkiä on ajan kuluessa ruvennut löytymään yhä enemmän.

 

 

Havaintoja

 

Tämä käytännössä päivittäiseksi muodostunut neuvotteluyhteys Jeesuksen kanssa ei ole muuttanut minua virheettömäksi tai täydelliseksi ihmiseksi. Eikä se ole myöskän antanut minulle maallista rikkautta tai menestystä. Työni olen kuitenkin saanut hoidettua ja taloudellisestikin olemme tulleet toimeen. Rakkaus ja sitoutuminen Jumalaa ja Hänen asioitaan kohtaan on kuitenkin kasvanut sellaiseksi mitä en vaihtaisi pois. Vaikuttaa siltä, että sivutuotteena olisi syntymässä myös sananmukaisempi maailmankuva – tapa nähdä ja mieltää elämää. Jeesukseen on syntynyt niin läheinen ja hoitava suhde, että en ihmettele marttyyrien kykyä olla kieltämättä Herraansa, jopa äärimmäisen hädän ja kivun kohdatessa. JEESUS on ollut TÄRKEINTÄ HEIDÄN ELÄMÄSSÄÄN.

 

Luulin aluksi, että saisin tämän kautta pian jonkin ns. palvelutehtävän. Kuvittelin, että saisin jonkin profetaalisen erityistehtävän johon tätä neuvotteluyhteyttä tarvittaisiin. Jotenkin ajattelin, että keskustelukanavan aukeaminen olisi ollut ”palvelua” ja lähimmäisiä varten. Ei ole ollut. Olin tästä aluksi ymmälläni, mutta myöhemmin rentouduin kun tajusin, että Hänhän rakastaakin – minua(!). Toistaiseksi Hän on ollut 100 % ajastamme minua varten. Kerran tosin oli tapaus, jossa en ollutkaan itse kohteena. Mutta sekin hoitui kivasti henkilöhistoriani ja persoonani kautta. Kuinka suuri onkaan Hänen rakkautensa minua kohtaan! Hänellä ei ole kiirettä minun kanssani ja saan pitää Hänet täysin itselläni. Minun ei tarvitse jakaa Häntä kenenkään kanssa siinä mielessä, että Hän olisi samalla jotenkin pois minulta.

 

Toisinaan neuvottelujen sisältö on ollut jutustelua, eikä varsinaista tavoitteellista Herran kohtaamista, tiedon tai ymmärryksen hankintaa johonkin aiheeseen. Eräässä vaiheessa Hän kysyi minulta usein ”mitä kuuluu?”. Kuului minulle mitä tahansa, niin avasin sisintäni niin paljon ja rehellisesti kuin vain pystyin. Näihin istuntoihin meni usein kolmatta tuntia ja ne olivat erinomaisen antoisia. Siinä taakat kevenevät! Syvältä! Ja voi sitä rauhaa! Hän tahtoo totuutta salatuimpaan saakka. Kyllä. Hän tahtoo siis itseään salatuimpaan asti. Hän tahtoo läsnäoloaan, valoaan, terveyttään, puhtauttaan, voimaansa, selkeyttään, lujuuttaan, elämäänsä, kirkkauttaan, vapauttaan, iloansa, rauhaansa ja rakkauttaan. Kaiken läpi, pohjaan saakka. Ah!

 

Alussa hämmästyin sitäkin, että en olekaan tekemisissä minkään teknisesti monimutkaisen oraakkelikoneiston kanssa. Minkään sellaisen mekanismin kanssa, joka pudottelisi ylhäisestä korkeudestaan minulle vaivalla aukeavia sanoja, joiden avulla minun olisi päästävä yksin eteenpäin. Ei. (Voi, miten paljon minulla on ollut Jeesuksesta ja itsestänikin luuloja!) Juttelukumppanini on aina ollut välitön ja rento. Toisinaan humoristinenkin:)!

Monesti minua on hoitanut eniten juuri itse suhde. Ei niinkään se, mitä saan neuvottelusta älyllisesti, vaan ne persoonalliset piirteet, joilla Hän minut kohtaa. Hänen sanansa ja keskustelutyylinsä kertovat, että Hän on täynnä tuoretta elämää, iloinen, luottavainen, välitön, kykenevä, rauhallinen ja mutkaton. Juttelu ja ”hengailu” Hänen kanssaan rentouttaa ja ilahduttaa kummasti. Jos maailman luomisessakin mukana ollut kirkkauden Herran juttelee leppoisasti mukavia minun kanssani, niin mitä hätää minulla voisi olla?

 

Saan suurta lohtua siitä, että joku tällainen tyyppi varaa minulle aikaansa ja on tavattavissa aina kun minulle sopii. Huokaisen helpotuksesta ja toisinaan ilon kyyneleet nousevat silmiini. Ja vähitellen – vuosien saatossa – olen huomannut, että joitain Hänen piirteitään siirtyy minuun ja että ne rupeavat vahvistumaan. Hän kasvaa ja minä vähenen. Muutun vähin erin sisäisesti Hänen kaltaisekseen. Mikä ilo se onkaan lihamyllyn monesti läpi käyneelle, usein torjutulle, ylenkatsotulle, pilkatulle, monissa eri liemissä kiehuneelle ja apua huutaneelle sielulleni! Kristus minussa, kirkkauden toivo. Kyllä totisesti!

Olen myös huomannut, että kirjoitukset taivaasta kiinnostavat minua nykyään toisella lailla. Taivas on paikka, jossa ei mikään eikä kukaan koskaan pääse häiritsemään yhteyttä Jeesuksen kanssa. Se on myös paikka, jossa meillä on syvä, toimiva ja elinvoimainen yhteys myös toistemme kanssa. Ja kivaa puuhaa. Kaikilla meillä, jotka ovat tahtoneet kulkea tämän maallisen elämän Jeesuksen kanssa. Kaikilla meillä, jotka Hän on armahtanut ja ottanut omakseen. Iloitsen siitä, että en ole Hänelle poikkeus millään lailla.

Jeesuksen kanssa jutteleminen on kasvattanut sellaista uskoa, että taivas myös oikeasti on totta. Se ei ole se voimaton epävarma unelma, johon joskus tartuin. Elämä taivaassa on yksinkertaisesti luonnollinen jatko tälle elämälle, minkä Hän alkaa meissä täällä maan päällä. Tai näinkin: elämä Jeesuksen kanssa täällä maan päällä saa aikaan taivaallisten piirteiden syntymistä ja kasvamista meissä. Sana tulee edelleen lihaksi. Kun kuulemme Hänen sanansa päivittäin sisimmässämme, sillä on seurauksensa. Pääsemme Jeesuksen kanssa jo täällä maan päällä alkuun siinä, mikä lopullisesti täyttyy taivaassa. Kuinka tällainen ei kiinnostaisi?

Nuorena vertailin omia kokemuksiani mm. Jeesuksen ja apostolien puheisiin. Hämmästelin sitä, miten perillä he olivat asioista, miten hyvin he tunsivat hengellisen maailman ja miten luontevasti he siinä elivät ja siitä kirjoittivat. Olivat kuin kalat vedessä. Kaiken taaperruksen keskellä kaipasin itselleni kovasti sellaista selkeyttä. ”Se olisi elämää, jos eläisi siinä, missä hekin.” Tämän neuvotteluyhteyden aukeaminen Jeesuksen kanssa on tällä hitaalla kasvamisen polulla ollut minulle merkittävin yksittäinen apu. Leikkimielisesti panos-tulossuhdetta tarkastellessani huomaan tämän olevan vertaansa vailla oleva keino oman Jumala-suhteeni selkiintymiseen, yksinkertaistumiseen ja syvenemiseen. En ole tämän kautta vapautunut siteistäni – siihen tarvitaan selvästi muita keinoja – mutta sisäinen elämäni on muulla tavalla rakentunut tänä aikana selkeästi. Toisinaan huomaan Raamattua lukiessani sanovan itselleni ”Just!”, ”Hyvin sanottu!”, ”Noinhan se on!”, ”Hei, juuri noinhan minullekin on käynyt!”, tai jotain vastaavaa. Koko Kirja tuntuu olevan enemmän totta. Tottahan se on kokonaisuudessaan, teologisesti, mutta on ollut hienoa huomata, että kasvavassa määrin voin oman elämänkokemukseni pohjalta todeta näin todella olevan. Olen oppinut luottamaan neuvottelukumppaniini yhä enemmän, ja huomaan, että tätä kautta saamani hengellinen vierihoito vie hyvään suuntaan.

Raamatullisuudesta puheen ollen… Villeinä vuosinani yritin eri piireistä saamieni ohjeiden mukaan ”uudistaa mieltäni” mm. siten, että luin Raamattua paljon. Luin myös monia vinoja pinoja kristillisiä kirjoja. Kävin usein eri suuntien kokouksissa. Anoin usein, että Herra koskettaisi elämääni, muuttaisi ja johdattaisi sitä. Olin rukoiltavana jne. Kaiken tämän vaivannäön lisäksi minun olisi kuulemma vielä pitänyt ”todistaa”! Olipa rankkaa olla kristitty! Sen sijaan, että olisin saanut nuoren kotkan voimat, niin… menin sekaisin ja uuvuin. Onneksi en hämmentyneenä ja pettyneenä jättänyt tätä kaikkea. Tämän keskustelukanavan aukeamisen myötä myös tämä on muuttunut. Ennen niin marttamainen pingotukseni on muuttunut täysin. Olen nyt enemmän kuin siskonsa Maria. Tulen Herran eteen ja muutaman sananvaihdon jälkeen joko jatkan keskustelua, tai vain jään siihen joksikin aikaa. Enkä muuten tahdo vaihtaa osaani takaisin! Mikseivät kristityt enenevässä määrin tulisi touhujensa keskeltä Jeesuksen luo? Hän arvostaisi sitä.

 

Niin. Tämä onkin vielä eräs seikka, joka on yllättänyt minut. Olen useammassa keskustelussamme kuullut Jeesuksen aloitteesta, että Hän itse kaipaa yhdessäoloamme ja keskusteluamme enemmän kuin minä. Hän kaipaa minua enemmän kuin minä Häntä… Miten suuri ja lämmin sydän Hänellä onkaan! Paljon parempi kuin minulla. Luulin jo olevani ok, mutta Hänpä pistää paremmaksi! Kiitos Jumalalle, joka Poikansa vaikutuksen ja voiman kautta muuttaa minua edelleen! Minä kaipaan elämistä Hänessä, mutta Hänpä kaipaa omaa elämistään minussa vielä enemmän. Voi siunattu Vapahtaja! Onkin hyvä olla kristitty! Tapahtukoon Hänen tahtonsa! Amen! 

En väitä, että neuvottelumme läheskään aina koskettaisivat tunne-elämääni. Usein eivät kosketa. Tunne-elämä on selvästi vain osa koko elämääni. Neuvottelujen kautta hoidetaan selvästi elämääni kokonaisuutena. Ja toisinaan tunteenikin saavat kaipaamaansa lohtua. Tunnistan, että sisimpäni on muuttunut myös sellaisilla alueilla, joista en saa otetta.

 

Olen ollut vilpittömän hyvilläni siitä, että saan tulla Hänen eteensä minkä tahansa asiani kanssa. Jättäisinkö minä poikani yksin esimerkiksi potemaan hyväksi käytetyksi tai torjutuksi tulemisen tuskaansa, kun hän tulee luottavaisesti sen kanssa luokseni? Pitäisinkö minä häntä epäkunnioittavana? Luulisinko, että suhteemme on kunnossa, jos hän tulee luokseni vain ollessaan tyytyväinen ja kiitollinen? Tai huokaillen minulle kiitosta epäkiitollisena? Kuinka Jeesus, ainoa täydellinen rakkauden lähde, ei muka ottaisi kolhittua vastaan? Kolhittua joka tulee Hänen eteensä ja tahtoo, että saa asiaansa Jumalan tahdon mukaista hoitoa? Kiitos Jumalalle, että Hän ottaa meidät vastaan myötätuntoisesti ja ilolla! Edelleen!

 

Nyt on kuitenkin ehkä pieni tarkennus paikallaan. Luettuani tämän itse läpi tulin ajatelleeksi, että joku saattaa luulla minun olevan sanomassa sitä, että tämä kanava olisi jollain lailla ainoa tie pyhitykseen ja että ne, jotka eivät ole sitä käyttäneet olisivat jotenkin huonompia. Ei. Näin ei taatusti ole! Kunnioitan syvästi niitä, jotka aidosti juurruttavat itseään Jeesukseen ilman tämän kanavan helpottavaa käyttöä. Hehän joutuvat näkemään rakkautensa eteen paljon enemmän vaivaa. Kirjoitan tämän kaiken saman otsikon alla. Kerron yksinkertaisesti omista kokemuksistani tämän neuvottelukanavan käytöstä ja sen vaikutuksista omassa elämässäni. Avaan hieman sisintäni, jotta etsijä, joka miettii suhtautumistaan näihin Pertin puheisiin, voisi saada jonkinlaisen käsityksen siitä, minkälaista elämä sen kanssa jollakulla on. Olen maalaamassa kuvaa Jeesuksesta; Hänen rakkaudestaan erästä tuiki tavallista ihmistä kohtaan ja Hänen muuttavasta vaikutuksestaan. Hänen juttuhan tämä on. Hänen eräs keino saada itselleen kaipaamaansa maanpäällistä ihmisseuraa minusta ja toivottavasti sinustakin. Kirjoitan tämän iloisena siitä, että Hän ihan oikeasti elää ja muuttaa, vaikka kristillisissä piireissä sitä vielä surullisen vähän näkeekin. Kirjoitan tämän kaiken suurella kiitoksella Vapahtajaani kohtaan kiitollisena siitä, että kristillisissä piireissä kokemistani lukuisista pettymyksistä huolimatta Hän ON, välittää ja vaikuttaa. Hän ON TOTTA!

 

 

Sotaa vai rakkautta?

 

Saatat ehkä luulla, että näiden kokemusten jälkeen en enää vapaahetkinäni muuta tekisikään kuin seurustelisi Luojamme ja Vapahtajamme kanssa. Ainakin itse toivoin näin käyvän. Toivoin, että olisin ollut pian ”jalat maassa, pää ja sydän taivaassa”; että elämäni olisi vähitellen kuin vanhan sankarini Eenokin ;). Asia on kuitenkin toisin. Huomasin nimittäin vähitellen, että tästä toimivasta neuvotteluyhteydestä ja sen hedelmistä huolimatta, olen usein haluton(!) tulemaan Herran eteen tai olemaan kuuliainen. Olin luullut, että tahtoni säilyisi ja vahvistuisi matkan varrella, mutta näin ei jostain syystä käynytkään. Tämä kierous tuntui vielä vahvistuvan viime vuosina. Katsellessani taaksepäin huomaan, että olisin selvästi useammin voinut käyttää aikaani siihen, että olisin mennyt Herran kasvojen eteen. Olen ajatellut, että tiedän miten ”hommat hoituu”. Keksin esim. usein helposti jotain tekemätöntä ja sillä hetkellä tärkeämmältä vaikuttavaa työtä Herran eteen menemisen sijaan. Olen monesti kokenut näiden puuhien jälkeen itseni nenästä vedetyksi, petetyksi.  Se "tärkeä" mitä olin tehnyt Herran eteen menemisen sijaan, ei toiminutkaan. Sain homman ehkä hoidettua, mutta olin selvästikin jälleen murehduttanut Pyhää Henkeä. Ă„h!

 

Kun tämä jatkui pidempään, rupesin ajattelemaan: ”Tässä on jotain hämärää. Näinhän tämän ei kuulu olla. Eikö kasvun kuuluisi olla kasvua? Miksi ajan jatkuvasti ulos samoista mutkista? Enkö muka jo tiedä paremmin?” Huomasin olevaani tämän tilanteen edessä neuvoton. En saanut Herralta tähän suoria vastauksia. Jankkasin asiaani Hänen edessään vuosia. Aivan kuin Hän olisi vältellyt vastaamasta minulle. Hämmästelin sitä pitkään. Paine ajoi minut tutkimaan asioita itse, tekemään johtopäätöksiä ja toimimaan. Olin yhtäkkiä paikassa, jossa minulla ei ollutkaan ketään, joka ajattelisi minun puolestani. Ei ollut ”kannustavan vanhemman kättä” johon nojata, eikä ketään, joka olisi selkeästi kertonut syyn tähän outoon tilaani. Koko ajan Herra oli kuitenkin rinnalla ja keskusteluissamme Hän rauhoitteli minua usein, mutta jätti selvästi puuttumatta juuri tähän asiaan. Sain toistuvasti vastaukseksi jotain ympäripyöreätä, johon en mitenkään voinut tarttua. Arvaa, ettei keljuttanut! Elämän Herra, joka oikeasti tietää kaiken sen mitä tarvitsen ei vastaa minulle, kun sitä tarvitsen ja pyydän! Ilmeisesti Hän tahtoi katsoa mihin minä ryhtyisin. Se oli uusi, hämmentävä ja hieman pelottava, mutta näin jälkikäteen katsottuna tuiki tarpeellinen vaihe.

 

Ymmärsin asian vähitellen niin, että Hän ei tahtonut minun olevan itsestään riippuvainen aivan kaikessa. Aloin arvostamaan sitä, että Herra piti minua selvästi omana yksilönä, jolla on päätösvalta omista tekemisistään. Rakastavan vanhemman tavoin Hän toivoi, että kasvaisin itsenäiseksi, oppisin kulkemaan omilla jaloillani sekä elämään omaa elämääni Jumalan lakien ja tahdon mukaan. Enhän minäkään isänä toivo, enkä edes jaksaisi sitä, että poikani kaiken aikaa kysyisi minulta sellaista, minkä jo itsekin voi päätellä tai selvittää. Tahdon hänen oppivan ajattelemaan itsenäisesti ja seisomaan omilla jaloillaan. Se on minusta paljon tarpeellisempaa hänelle ja antoisampaa meille kummallekin. Tahdon, että hänestä kasvaa ihminen, jolla on Jumala-suhde kunnossa ja omia hyviä näkemyksiä. Toivon luonnollisesti hänen pyrkivän siihen, että näkemykset ovat myös Jumalan tahdon mukaisia. Apua ja tukea hän toki saa kun tarvitsee, ilman muuta – kaikkihan me toisinaan tarvitsemme – mutta jatkuva ”rinnassa roikkuminen” kävisi ajan mittaan kummallekin raskaaksi. En pääse ajatuksesta, että tässäkin fyysisen ja hengellisen elämän kasvu vaikuttaa perin samanlaista. On kuin Herra olisi tämän vaiheen aikana vierottanut minua liiasta ripustautumisesta itseensä. Kuinka lapsi kasvaisi ja kehittyisi terveesti, jos vain makaisi lämpimässä sylissä rinta suussa ja saisi vuositolkulla ruuakseen ainoastaan maitoa? Lapsella saattaisi olla ”ihanaa” ja ”suloista”, mutta varsinainen elämän seikkailu kaikkine mukavine puuhineen ja retkineen jäisi kyllä elämättä. Kuvainnollisesti sanottuna osuma ei tulisi maalitauluun edes laitaseiska kohdalle, vaan jonnekin tyystin muualle. Sitäkö tahtoisin itselleni tai pojalleni? Sitäkö Herra tahtoisi minulle? Tokkopa!

 

Huomasin siis, että elämässäni on ilmiöitä, jotka selvästi toimivat Jumalan tahtoa vastaan. Tiesin niistä jo pidempään, mutta havahduin vasta tähän toistuvaan haluttomuuteni tulla Herran kasvojen eteen ja kurittomuuteeni. Jos minussa on piirteitä, jotka estävät tulemasta Herran eteen ja vääristävät terveen elämän, niin kuinka ne voisi parantua, jos jopa välttelen Hänen eteensä tulemista? Huomasin olevani mahdottoman tilanteen edessä. Tarvitsisin jonkin toisen kristityn apua. Herra oli jo epäsuorasti antanut ymmärtää, että Hän ei auttaisi suoraan. Tunnustaminen ja hylkääminen eivät auttaneet asiaa. Syy tähän oli arvatenkin jossain muualla. Sinnekin siis tarvittaisiin muutosta. Sain apua vasta kun olin pyytänyt kirjeitse rukoustukea Ulla-Christina Sjömanilta. Pyysin häntä rukoilemaan minulle apua epämääräiseltä vaikuttaneeseen tilanteeseeni.

 

Olin aiemmin yrittänyt hoitaa tätä hankalaa puoltani ”sisäisenä eheytymisenä”. Tiedät varmaan: ikävien kokemusten käsittelyä rakentavassa hengessä, rukousta, anteeksiantamista jne. Kun ns. Krito alkoi Suomessa olin pian mukana. Olin jopa ensimmäisessä turkulaisessa ryhmässä ns. Krito 2:sta, sitä AA:nkin käyttämää kahdentoista askeleen toipumisohjelmaa. Useita vuosia myöhemmin kävin vielä Elävät vedet –ohjelman. Otin nämä kaikki niin tosissani kuin pystyin. Hämmästelin sitä, että toivomaani muutosta ei näiden kautta tullut, sillä tein todella parhaani.

 

Kesällä 2009, pian lähettämäni rukouspyynnön jälkeen, alkoi tapahtumasarja, mikä herätti minut näkemään tilanteeni uudessa valossa. Olin aikojen saatossa tutustunut myös ns. hengelliseen sodankäyntiin eri kirjojen kautta, mutta koko aihepiiri tuntui kovin etäiseltä. Kesän tapahtumien kautta näin, että tuota sotaa ei käydä ainoastaan jossain kaukana, missä kristityt kohtaavat okkultisteja tai shamaaneja. Sitä käydään myös minun ympärilläni ja minun elämässäni. Minä olen keskellä sotaa! Ja sota on jopa keskellä minua! Olin tosin kuullut tästä kaikesta ensimmäisen kerran jo 80-luvulla. Pertti mainitsi kerran, että ”tämä on jatkuvaa sotaa” ja tapasin Missionuorissa (YWAM) erään opettajan, joka puhui asiasta enemmän. Hän sanoi kaiken muun ohella mm., että jos eheytyminen ei tule anteeksiantamisien ja rukouksen kautta, niin kyseessä on saastaiset henget, joista on päästävä eroon. Vasta nyt näin mistä hän puhui! Ne voimat, jotka vastustavat Jeesusta ja Isän valtakunnan ilmenemistä maan päällä niin kuin taivaassa, tekevät parhaansa, että minussa alkanut muutos jäisi kesken. Ne ovatkin onnistuneet siinä pitkään. Herra näköjään tahtoo todella perusteellista muutosta. Identiteettini perustuksia myöden. Ajattelin joskus, että puhtauden ja terveyden saaminen sekä elämän syntyminen syvempiin kerroksiini olisi ”helppo juttu”. Ajattelin, sen olevan ”Herran työtä” ja siten hoituvan ikään kuin itsestään, ilman, että minun olisi välttämättä oltava asiasta tietoinen tai tehtävä sen eteen jotain. Riittäisi, että olen ”kuuliainen” ilman, että minun olisi elettävä kaikki läpi karvoineen päivineen. Näin ei minun kohdalla ole käynyt. Olen nyt päämäärätietoisessa taistelussa oireiluni syitä vastaan ja henkisesti varautunut siihen, että tähän taisteluun eri rintamilla menee koko loppuaika tätä maallista elämääni. Toivon kuitenkin, että jossain vaiheessa asetelma paranee ja sotimisen painopiste siirtyy oman itseni/elämäni ulkopuolelle.

 

Minusta on kummaa, että tästä ei ole vuosikymmeniin juuri ollut puhetta kristittyjen keskuudessa. Tästä seikasta, jonka vaikutuksen alaisena usein tietämättä olemme, koska erheellisesti luulemme, että ”se nyt kuului vain Jeesuksen aikaan, ei tuollaista enää ole, paitsi ehkä joissain harvinaisissa selkeissä poikkeustapauksissa, kuten ehkä joissain mielisairaissa, jos nyt niissäkään”. Tai ”nykyään ymmärrämme näitä ongelmia paljon paremmin edistyneen lääketieteen ja psykologian avulla”, tai jotain muuta välttelevää. Tästä seikasta, jolta luulemme kristittyinä automaattisesti olevamme paremmassa suojassa kuin oikeasti olemme. Seikasta, jonka vaikutusta ajatus-, tunne- ja tahtomaailmaamme emme usein tunne ollenkaan ja jonka valta meihin on paljon suurempi, kuin aluksi tahdomme uskoa kohdallamme todeksi. Seikasta, jonka moni kristitty omaksi ja monen lähimmäisensä harmiksi kieltää tai jota vähättelee. Tätä kaikkea miettiessäni minulle tuli kerran mieleen Jeesuksen puhe ihmisestä, joka luulee voivansa ottaa toiselta tikun pois hänen silmästään, vaikka itse on umpisokea siksi, että hänellä itsellä on hirsi omassa silmässään. Tässä ”hengellisen työn sankari” kyllä luulee itsestään hyvin, mutta totuus hänen tilastaan on Jeesuksen mukaan aika karu. Tässä on kuvattuna aikamoinen ”sokea sokeain taluttaja”. Niitä oli silloin ja niitä on nytkin, mm. minä olen ollut hyvä sellainen. Kiitos kuitenkin Jeesukselle siitä, että Hän edelleen tekee samaa työtä kuin maan päällä ollessaan!

 

Raamattu ja alan kirjallisuus vakuuttaa, että taistelu oman elämänsä maaperästä ehdottomasti kannattaa käydä loppuun asti kaikesta työläydestä, kuluttavuudesta ja sen vaatimasta ajasta huolimatta. Onneksi tiedän tämän Kanadaan muuttaneen uusiseelantilaisen YWAM:n opettajan, joka on eräs niitä, jotka ovat kulkeneet tämän polun. Hänen kokemuksensa rohkaisee jatkamaan. Odotan nyt omien taistelujeni keskellä sitä päivää, jolloin tiedän olevani edes tällä rintamalla vihollisen otteesta vapaa. Ehkä iloitsemme siitä vielä yhdessä? Miltä mahtaakaan elämä taivaassa maistua, kun itse, ystävät ja kaikki on ikuisesti erossa kaikesta kieroutta aiheuttavasta saastasta! Mitä mahtaakaan olla se, etten itse edes vahingossa voi saada mieleen mitään, mikä aiheuttaisi itselleni tai jollekulle toiselle harmia?! Jo siinä on minulle kiitollisuuden aihetta pitkäksi aikaa! Voi tuota siunattua taivasta! Ylistys Sinulle, rakas Herra, Sinulle, joka olet tehnyt taivaan ja maan! Amen!

 

- - -

 

Sota ja rakkaus eivät todellakaan ole toistensa vastakohtia. Päinvastoin. Määrätietoinen, oikeissa kohdissa jopa hyökkäävä sodankäynti sielunvihollisen joukkoja vastaan on rakkauden keino pahaa vastaan, terveen elämän puolesta.

 

Hengellinen sodankäynti on sotaa elämän puolesta. Niin. Pyhän elämän puolesta. Sen elämän puolesta, josta kristittyinä tahdomme päästä osalliseksi ja jota tahdomme elää täyspainoisesti kunnes aikamme on siirtyä iäisyyteen jatkamaan sitä vielä täyspainoisemmin :). Hengellinen sodankäynti on sotaa sen elämän puolesta, jolla on alkunsa Jumalassa ja luonnollinen jatkonsa taivaassa Hänen luonaan. Vasta Hänen valtakunnassaan pääsemme lopullisesti rauhaan pahasta. Vasta Hänen valtakunnassaan taotaan miekat auroiksi tai tehdään niistä esim. lentokoneenosia tulevia leikkejämme varten ;). Ah! Vihdoinkin!

 

Oletan, että kaikista yksittäisistä havainnoistani tällä (hengellisen sodankäynnin realiteetin aukeamisella ymmärrykselleni) on loppuelämäni kannalta ehkä suurin merkitys.

 

En tiedä miksi tätä aihepiiriä pitäisi pelätä tai jostain muusta syystä vältellä.

 

 

Lopuksi

 

Tämän neuvottelujutun kanssa on ihan samalla lailla, kuin ensimmäiselläkin askeleellamme koko taivastiellä. Alkuun on lähdettävä uskossa. Jatkokin menee uskossa, mutta jo helpommin, sillä vähitellen rupeaa selviämään, onko tämä Jumalasta, vai puhuuko Pertti omiaan.

 

Saattaa olla, että kuitenkin luit tämän jostain muusta syystä kuin siitä, että sinua kiinnostaa Pertin opetus. Jos näin on, etkä vielä tunne Jeesusta, niin laita ihmeessä asiasi Hänen kanssaan pian kuntoon. Mene rukouksessa Hänen eteensä, pura luottamuksella sydämesi hänelle, tunnusta rikkoneesi Jumalan tahtoa, kiitä Häntä armollisuudestaan katuvaa kohtaan ja pyydä häneltä apua, jos koet tarvetta johonkin. Hänen kanssaan on hyvä elää tämä ja tuleva elämä. Olethan mukana siinäkin? Raamattu vakuuttaa selvästi, että Jumala tahtoo Jeesuksen kautta myös läheiseen yhteyteen jokaisen ihmisen kanssa. Sinunkin. Yhteyden, joka alkaa jo täällä maan päällä ja jatkuu iankaikkisuudessa. Hän tahtoo sitä ja on tehnyt Pojassaan kaiken valmiiksi sitä varten.

 

Tässä tuli nyt ehkä sanottua hieman enemmän kuin pari sanaa… Kerron tämän kaiken kuitenkin siksi, että toivon omalta osaltani hälventävän mahdollisia ennakkoluulojasi ja madaltavan kynnystä, jotta ryhtyisit tutustumaan omakohtaisesti tämän neuvottelukanavan käyttöön. Oletan, että jos olisin silloin aikoinani rohjennut kysellä enemmän ja saanut kuulla Pertin tai jonkun toisen kokemuksista, vaikeuksista ja ratkaisuista niin olisin todennäköisesti tarttunut tähän aikaisemmin. Näin olisi moni lähimmäinen minun lisäkseni säästynyt monelta (turhalta!!!) ikävältä. Vangitse ajatuksesi Jeesukselle kuuliaiseksi ja mieti, tutki, rukoile, selvitä! Ilahdun, jos selvität itsellesi tätä asiaa paremmin kuin minä aikoinani, etkä toista tekemiäni virheitä. Olisihan ehkä tuosta pitkästä sakkokierroksestani ja kokemistani kolhuista sitten jotain hyvääkin seurannut ;).

 

 

Turussa 30.10.2010